Paperitähdet

He keräsivät minulle rahaa  kuin kerjäläiselle.  En minä kenenkään  rahoja tai myötätuntoa ollut vailla. Ei vaikka asuin asuntovaunussa viimeiset aikani. Itse tieni valitsin  kuljin loppuun asti. Ääni ja ulkonäkö ehkä menivät,  mutta tieni oli minun tieni. Olihan minulla hauskaakin.  Miehet vain olivat vääränlaisia,  juuri heitä minä rakastin,  rakkautta olin aina vailla. Runoilijan huomautus.  Laila Kinnunen oli yksi rakastetuimmista kotimaisista laulajista. 

Viimein he ampuivat minut kuin kapisen koiran.  Tappamistani oli kierrelty ja kaarreltu,  minua oikeuksissa ja vankiloissa pidetty, kunnes se viimein uskallettiin tehdä. Se alkoi jo vuosia aiemmin  kun kieltäydyin aseista.  En suostunut tappamaan.  Muut antoivat periksi, hylkäsivät minut. Tappamaan he eivät minua saaneet, eivät koskaan. Minä tulin tapetuksi,  mutta seisoin sanojeni takana.

Oli tavallinen koulupäivä. Pian se muuttui. Jossain oli poika, jolla ei ollut ystäviä, ja jolla oli suunnitelmia. Poika päätti puukottaa tyttöjä. Hän halusi jännitystä, hän halusi tehdä jotain merkittävää. Poika päätti puukottaa tyttöjä. Itse hän ei aikonut kuolla, tyttöjen pitäisi kuolla, koska poika ei pitänyt tytöistä, koska poika halusi jännitystä, ja poika halusi tehdä jotain merkittävää. Hän oli poika, joka ei pitänyt tytöistä. Runoilijan huomautus. Poika päätti puukottaa tyttöjä koulussa, koska halusi tehdä jotain merkittävää. 

He kutsuivat häntä valkoiseksi kuolemaksi. Itse hän ei nimestään perustanut. Hän pysytteli vaiti ja hiljaa,  aivan kuten väijyessään seuraavaa tappoaan. Kärsivällisesti, pimeästä pimeään.  Hän ampui yllättäen,  kaukaa kuului enää parahdus,  valkeuteen laskeutui hiljaisuus,  jälleen yhden vihollisen elämä päättyi, joka valui punertavana valkeaan hankeen. Kuin peto uhriaan  hän taas väijyi,  yhtä luonnon kanssa, maailman kuuluisin kuoleman lähettiläs,  Simo Häyhä, ja he kutsuivat håntä valkoiseksi kuolemaksi. Runoilijan huomautus. Simo Häyhä on yhä maailman paras tarkka-ampuja. 

Taas kaatui Ukrainan aroilla suomalainen. Aivan kuin esi-isänsä maailmansodissa. Sotimassa puolesta toisten. Veteraani hän ei ole, palkkasoturi, palkka pienenlainen. Kukaan ei tiedä, mennyt on heitä kuinka monta. Ennen heitä ihailtiin, kohta kuolemastaan ei raportoida. Aika ei ole armon kaltainen. Se unohtaa sankaritkin. Tämä on meidänkin sotamme, heille kerrottiin. Siihen he ehkä uskoivat, mutta Suomi korvissaan he eivät kuolleet, kaukana kotimaastaan, yksin. Ajoiko heidät kuolemaansa halu puolustaa tuhottua maata, seikkailunhalu, halu kuolla kunnialla? He eivät meille sitä kerro. Ei sodasta palata aina elävänä. Rikki vähintään.

Gustava, viimeinen lapsenmurhasta teloitettu: Gustava Johanintytär kohtasi matkansa pään, mitä julmimmalla tavalla. Ensin irrotettiin käsi, vasta sitten pää. Sitten Gustava vielä poltettiin. Mistä moinen viha? Gustava myrkytti vastasyntyneen lapsensa. Kylä sai kostonsa. Isä pitää vapautensa. Gustavalle jäi kuolema. Siittäjää ei tiedä vieläkään kukaan. Tai koko kylä tietää kaiken. Kylä puhdisti maineensa. Gustava maksoi himostaan hengellään. Sielukin kadotettiin polttamalla.